Paha olla.

Masennus, sain siihen ja sen estoon lääkityksen muistaakseni heinäkuun alussa.

Minulle sanottiin että vaikutusta ei näy heti, mutta olenkin jo tässä kaksikuukautta odottanut koska niitä tuloksia alkaisi näkyä.

Aloitin tänä syksynä ammattikoulussa opiskelun ja jo nyt olen siinä pisteessä että koulun käyntini keskeytetään.Olen ollut niin paljon poissa että heille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin keskeyttää koulunkäyntini.

Ahdistukseni on kasvanut ja sen myötä liikkumiseni estynyt, mikään ei kiinnosta tai tunnu miltään, päivisin saatan vain istua tekemättä mitään monta tuntia. 

Muistan kun kerroin äidilleni masennuksen ja ahdistuneisuuden tunteen lisääntyneen.

Vastaus oli tyrmistyttävä, hän sanoi ettei minulla voi olla enää mikään koska minulla on lääkitys,

sen jälkeen en ole kertonut kellekkään että  minulla on pahaolla.

Minusta tuntuu ettei kukaan ymmärrä sitä ettei ole olemassa mitään taikapillereitä millä elämä muuttuu heti paremmaksi kun syöt niitä. 

 Myös sekin ettei kaikille toimi samat lääkkeet mikä jollain muulla on toiminut.

En näe enää värejä elämässäni, en ole nähnyt niitä pitkään aikaan ja minusta tuntuu etten niitä enää tule koskaan näkemäänkään.

Haluaisin kadota, ja tuntuu pahalta sanoa, sekä myöntää itselleen että haluaisin kuolla. 

Tunnottomuus on uuvuttavaa sekä ajatus siitä että ei osaa mitään ja ei hyväksy itseään.

Nykyään kun katson peiliin en enää tunnista itseäni, tuntuu kun minua ei olisi.

Ruokahalu on lähtenyt ja unenlaatu on huono, heräilen öisin ja kun käyn nukkumaan niin uni ei meinaa tulla, Ja ajatus siitä että haluaa pois on kokoajan läsnä ja se kasvaa joka sekunti.

Tämä blogi oli viimeinen vaihtoehto minkä keksin. Toivon että joku näkee nämä eikä tuomitse.